Monday, February 27, 2012

Welcome to the exhibition:




Come What May

“EXPRESS TRAIN TO HEAVEN; laughter !om a long sorrow; jazz dance over the corpses; – what do you want?”

Gallery as a playground. We have three artists here, three players on the playground. !is is an attempt of interpretation, only a suggested reading. What recurs again and again in the works of these three artists? One answer is to say: repetition, in one form or another, repeats itself.

Paolo Virno writes in his book “Grammar of the Multitude” about the childishness of contemporary metropolitan forms of behaviour. From his point of view there is nothing deprecatory about this childishness, instead it is “something as serious as can be.
”The childishness is expressed through repetition, which is for the human baby a way to find refuge from the blows of the surrounding world. “The childhood experience of repetition is prolonged even into adulthood, since it constitutes the principal form of safe haven in the absence of solidly established customs, of substantial communities, of a developed and complete ethos.”

Teemu Tuonela describes his works as keens or lamentations. The continuation of the same song, the same cry. A keen is a loud wailing lament, performed especially for the dead. The endless repetition of the display of sorrow was a way to protect the community from the real, individual anguish. But as lamentation serves no purpose today, what happens to the individual who still repeats it?

In one series of collages Niina Lehtonen Braun reiterates a set of commands: “You must be better, you must be more beautiful, you must be more radical.” To whom is she talking to, to herself or to the public? Here the repetition of the impossible command betrays the true object of the commandments. The point is not what you should do, instead it is about essentiality: what you should be, of identity. Now that I am more
radical, can I really feel better about myself ?

Mitzi Pederson repeats a material, a surface. Miniature architecture already in a ruined state. But even to say this is too much. If in Teemu’s and Niina’s work the stress is in articulation or the attempt of it, then Mitzi is in search of resonance through repetition.

Come what may. Can we think of the exhibition as a refuge? Something that provides protection? The exhibition as a site for the publicness of the mind.

text: Jaakko Karhunen

Come What May

exhibition by:
Niina Lehtonen Braun
Mitzi Pederson
Teemu Tuonela

3. – 18.3. 2012

opening friday 2.3. 2012 18 →

exhibition open Wed – Sun 12 – 18
Oksasenkatu 11
00100 Helsinki

www.oksasenkatu11.fi

Tervetuloa näyttelyyn




Come What May

"PIKAJUNA TAIVAASEEN; nauru pitkästä surusta; jazz-tanssia yli raatojen; -mitä sinä haluat?"

Galleria leikkikenttänä. Meillä on kolme taitelijaa, kolme pelaajaa leikkikentällä. Tämä on yritys tulkita, vain yksi lukutapa. Mikä toistuu yhä uudelleen näiden kolmen taiteilijan teoksissa? Yksi vastaus on väittää: itse toisto, muodossa tai toisessa, toistuu.

Paolo Virno kirjoittaa kirjassaan “Grammar of the Multitude” nykyaikaisen suurkaupunkilaisen käytöksen lapsellisuudesta. Hänen näkökulmastaan tässä lapsellisuudessa ei ole mitään paheksuttavaa, päinvastoin se on “niin vakavaa kuin vain voi olla.” Lapsellisuus ilmaisee itsensä toistona, joka on lapselle tärkeä tapa
suojautua ulkomaailman yllättäviltä iskuilta. “Vankasti määriteltyjen tapojen, konkreettisten yhteisöjen ja täysin kehitellyn eetoksen poissaollessa lapsuuden kokemus toistosta pitkittyy jopa aikuisuuteen asti, koska se konstituoi tärkeimmän suojautumisen muodon.”

Teemu Tuonela kuvaa teoksiaan itkuvirsiksi. Sama laulu, sama itku jatkuu. Itkuvirsiä laulettiin erityisesti kuolleille. Surun ilmaisemisen loputon toistaminen oli tapa suojella yhteisöä todelliselta, yksityiseltä ahdistukselta. Mutta kun valitus ei enää täytä tätä funktiota, mitä tapahtuu ihmiselle joka yhä toistaa sitä?

Yhdessä kollaasi-sarjoistaan Niina Lehtonen Braun toistelee käskyjä tai moitteita: “Sinun on oltava parempi, sinun on oltava kauniimpi, sinun on oltava radikaalimpi.” Kenelle ne on kohdistettu, hänelle itselleen vai yleisölle? Tässä käskyjen noudattamisen ilmiselvä mahdottomuus paljastaa niiden todellisen kohteen. Ei ole kysymys siitä mitä sinun tulisi tehdä, vaan siitä millaisia ominaisuuksia sinulla tulisi olla: identiteetistä. Nyt kun olen radikaalimpi, voinko todella tuntea itseni arvokkaammaksi?

Mitzi Pederson toistaa materiaalia, pintaa. Miniatyyri-arkkitehtuuria jo raunoituneessa tilassa. Mutta jopa tämän sanominen on liian paljon. Jos Teemun ja Niinan teoksissa paino on artikulaatiossa tai sen yrittämisessä, niin Mitzi etsii toistolla pikemminkin resonanssia.

Tuli mitä tuli. Onko mahdollista ajatella näyttelyä turvapaikkana? Jonakin joka voisi toimia suojaavasti? Näyttely yksityisen mielen julkisena paikkana.

teksti: Jaakko Karhunen

Come What May

näyttely
Niina Lehtonen Braun
Mitzi Pederson
Teemu Tuonela

3. – 18.3. 2012

avajaiset perjantaina 2.3. 2012 18 →

näyttely avoinna Ke – Su 12 – 18
Oksasenkatu 11

www.oksasenkatu11.fi

Friday, February 24, 2012



"Ensimmäinen askel ulos ahdistuksen umpikujasta on siis myöntää, että kyllä, maailmassa on olemassa jotakin rahaa korkeampaa. Toinen askel on astua ulos rationaalisen alueelta, sinne missä ei ole syytä, seurausta, logiikkaa, tulosvastuuta tai kustannusvajeita. Tämä on se paikka, jossa ihmisen keskus todellisuudessa sijaitsee. Kyseessä on taiteen ja hengen alue, jolle on tyypillistä, että se käsittelee asioita holistisesti ja vaistonvaraisesti, kykenee välittämään tunteita tai vaikutelmia ilman, että niitä tarvitsee selittää.

Taide voidaan nähdä hyötysuhteen ulkopuolella olevana sosiaalisena kenttänä. Joku omistaa koko elämänsä maalatakseen tauluja, veistääkseen veistoksia tai kirjoittaakseen runoja, joista kukaan ei koskaan halua maksaa senttiäkään. Miksi? Se saattaa tuntua nykyään käsittämättömältä.

Taide ei pyri mihinkään. Taide ei ole jotain, mitä kulutetaan, että jaksaisi taas tehdä töitä. Ei sinne päinkään. Taiteen päämäärä ei ole kasvattaa kansantaloutta, kiillottaa Suomi-kuvaa tai tuottaa ihmisille hyvää mieltä.

Taide on radikaalisti jotain muuta kuin se järjen ja hyödyn kenttä, jossa meidän arkimaailmamme sijaitsee.

Taiteessa ei ole mitään järkeä.

Taiteesta ei ole mitään hyötyä.

Ja siksi taide ja maailman taiteellinen näkeminen on oleellisinta, mitä ihminen voi tehdä. Se on unen, myytin ja uskonnon lisäksi ainoa väylä aivokuoren näennäisen järjestyksen ulkopuolelle, sinne missä ihmisen tiedostamaton mieli elää kaikessa mittaamattomuudessaan, ja missä se tyhjä paikka, missä ei vielä äsken ollut mitään, täyttyy itsestään merkityksestä.

Taiteen kyky poistaa ahdistusta ja luoda merkitystä on sukua unien näkemiselle. Eivät kaikki unetkaan ole miellyttävä tai ymmärrettäviä, mutta silti meille on välttämätöntä nähdä niitä. Lepo ei jostain syystä riitä ihmiselle – jos hän ei nuku, hän kuolee hyvin nopeasti, alle kahdessa viikossa. Miksi? Kukaan ei tiedä. Tiede saattaa kysyä: miksi nähdä unia? Mitä hyötyä siitä on? Mutta aivan yhtä hyvin voisi kysyä: miksi olla valveilla? Mitä hyötyä on hyödystä?"


Esa Leskinen:

http://fifi.voima.fi/artikkeli/2012/helmikuu/nakokulma-taide-pelastaa-kilpailulta

Monday, February 20, 2012

Friday, February 17, 2012

Tuesday, February 14, 2012

Friday, February 10, 2012

Thursday, February 9, 2012

Wednesday, February 8, 2012

Monday, February 6, 2012

Sunday, February 5, 2012

sunday thoughts and sunday snow, sunday song and sunday post

I saw somebody who
reminded me of you
before you got afraid
i wish that you could've stayed that way



i saw a little girl
i stopped and smiled at her
she screamed and ran away
it happens to me more and more these days




and these songs that i sing
do they mean anything
to the people i'm singing them to
-people like you?




(postcard from elina: Paul Delvaux "Pygmalion. Photo from Frau Ruth / internet)

Thursday, February 2, 2012

Wednesday, February 1, 2012